Varoituksen sananen teille!
Tää on iha sika pitkä, jote ei kannata alottaa ees jos ette jaksa lukee loppuu, sillä ette tajua tästä sitte yhtäään mitään ja saatte väärän kuvan kaikesta! :D
ja ei oo ees kuvii tai yks tuol alla ja täs :D
Mä oon aina luullu että mä oon vahva, että mä selviän siitä mitä eteen tulee. Mulle on sanottu että sä oot sellanen tyttö joka ei luovuta. Pidän pääni pystyssä vaikka aina ei ois sen aika.
Mut mä oon ollu heikko, ainaki välillä.
Nyt voin hymyillä ja kertoo, et kyllä mä selviän, taas.
Muistan, ko kaikki ihmiset ihmetteli, jopa ne randomit, keitä en tuntenu. Ne huolehti ja kyseli ja voivotteli että miten on mahollista, että nuin pieni tyttö lähtee melkeen toiselle puolelle suomee asumaan yksin.Ootko varma että pärjäät? Oothan ajatellu, että yksin asuminen ei oo mitään herkkua? Ootko nyt ihan varma? Etkö kuitenki jäis tänne? Onkohan sun vanhemmatkaan ajatellu loppuun asti, ku ne päästää 15-vuotiaan mitään kokemattoman tytön pois niiden valvovien silmien alta?
Mutta kyllähän ne aatteli, ne usko muhun. Ne ties, että kyllä mä selviän.
Ja vaikka en selviäis niin tulisin ainaki ehjänä takas kotiin.
Pakkasin mun tavaroita melkeen viimesenä iltana, olin lykänny kaiken ihan viime tinkaan, sillä mä en uskaltanu pakata. Se vaan tarkottas sitä, että mä lähen oikeesti pois.
Välillä mä olin kauhusta kankee ku keräsin mun tavaroita pois omasta kodista, välillä mä hypin ja nauroin riemusta, sillä mä oisin vihdoin tekemässä sitä mistä oon aina haaveillu. Pääsisin pois Raahesta. Sieltä, missä ei ollu mulle mitään mahollisuuksia.
Vikan illan mä vietin mulle tärkeen ihmisen kans, vietettii aikaa yhes ja mietittii et miten tästä eteenpäi. Me uskottiin, et kyllä me selvitään tästä. Ei se oo ko vuos ja sitte me voidaa asuu yhes. Mä en osannu enää aatella mitään, en tienny halusinko lähtee. Mut silti mä lähin. Ja ei me selvitty.
Me lähettii ajaan aamulla 6 aikaan kohti helsinkiä, en ollu nukkunu yöllä varmaa yhtää ja fiilikset oli niin sekavat että en tienny oisko pitäny nauraa vai itkee.
Mun koko omaisuus oli mukana ja niin me vaa ajettii tänne. Aurinko paisto ja me saavuttii sen kerrostalon eteen, missä mun pitäs asuu.
Reippaan tyttönä otin mun kamoja mukaa ja asteltii ovelle. Mun omalle kotiovelle.
En tienny millane tää kämppä on, en tienny missä tää ees olis. en tienny tästä mitään, en tienny koko helsingistä mitään, ainoostaan sen mitä mä olin nähny niillä kerroilla ko olin ollu täällä.
Mut niin mä vaan jäin tänne. Tästä tulis mulle nyt mun kotikaupunki.
Äiti oli mun luona tasan 2 vko, sen jälkee me tultiin yhessä raaheen. Äiti jäämään sinne ja mä vaan käymään.
Oli ehkä maailman ihanin tunne taas olla niiden tuttujen keskellä joita mä en ollu nähny pariin viikkoon. Mutta sillon mun oli jo helpompi lähtee takas helsinkiin, tulisin käymään kuitenki niin usein raahessa. Ja niin mä kävinki, melkee joka viikonloppu kidutin itteeni junassa istumalla 7 tuntia ja oottaen vaa et pääsen taas mulle rakkaitten ihmisten seuraan.
Sitte sunnunaina palasin aina takas.
Takas uuteen maailmaan, ihan ku toiseen todellisuuteen.
Alku viikot täällä oli niin huippua, että olin ilonen että olin päättäny tulla. Sain vihdoin päättää omista asioista, tulla kotiin millon huvitti ja syödä mitä halusin tai olla syömättä, Kukaan ei pakottanu mua mihinkää. Tein kaikkee sitä, mitä en ois voinu tehä sillonko asuin kotona. Saatoin vaa lähtee ulos käymään 2 aikaa yöllä, ihan vaan sen takii ko kukaa ei aamulla siitä huomauttanu mitään, niinku kotona ois tehty.
Hyppelin ilosena koulun portaat alas ja hymyilin ko rakastin mun uutta koulua.
Kaikki oli niin siistiä ja uutta, koulun jälkee pysty vaan menee keskustaa shoppaa ja nauttii siitä ku näki ihmisiä niin paljo kerralla mitä varmaa raahessa vuoden aikana :D
Ekat kuukaudetki meni niinku siivillä. Koin kaikkee huippuu, näiden ihmisten kans sekä sitte raahelaisten kans.
Rakastuin tähän paikkaan.
Oli kuitenki hassu aina tulla kotiin, ilman että kukaa huus että moi ku astuit sisälle.
Oli niin tyhmää, että joutu tekee ite ruokaa tai pesee omat pyykit, sillä mä olin tottunu että melkee aina se hoitu ku itestää, sillä äiti oli onneks olemassa. Mut nyt mä jouduin tekee kaiken ite, ottaan vastuun jokasesta asiasta. Mun piti käydä kaupassa, mun piti pestä se pyykki, tehä ruokaa ja hoitaa jokanen asia ite. Mun oli pakko kävelle johonki inhottavaa toimistoo yksin ja selvittää asiat ite, ko ei ollu enää äitiä tai isii joka ois hoitanu ne mun puolesta.
Ekat kuukaudet meniki syödessä vaan ananasta ja kaurapuuroo ko en jaksanu tehä ruokaa :D tai vaik ostinki jääkaapin täytee jotain hyvää, niin haha en jaksanu tehä niistä mitää!
Sama on kyl vielki :D
Silti mulla oli vaikee olla täällä aina välillä, koska kaipasin niin paljo kaikkia ihmisiä raahesta. Mulla oli niin hullu ikävä, että välillä tuntu et apua en kestä, että tuun takas.
Mut se helpotti, et tulin käymää nii useesti kuitenki kotona raahes.
Ja onneks on puhelimet keksitty!
Sain nopeesti tosi hyviä kavereita ja niistä tuli mulle tosi läheisiä äkkiä. Voitiin jutella kaikesta ja mentii aina koulun jälkee hengailee johonki keskustaa. Olin ehkä maailman onnellisin ihminen sillon, mulla oli täällä kaikki hyvin ja mulla oli raahessa kaikki hyvin. Siellä mua ootti aina ilonen perhe ja isovanhemmat, aina mielenkiinnolla kuunnelle että mitä mulle kuuluu, kaikki ystävät jotka halus kuulla ihan kaiken täältä ja poikaystävä jonka sylii oli kiva käpertyy vihdoin. Täällä mua ootti ihanat ystävät ja koulu josta tykkäsin. Oma kämppä ja elämä, jossa mä olin se, joka päätti asioista.
Sitte tulee kauhee marraskuu ja joulukuu. Tuntuu, että elämä menee iha ohi. Mikää ei vaa tuntunu enää miltää, ihan ku ois kattonu jonku muun elämää jonku lasin läpi. Menetän mulle tärkeen ihmisen ja sillo tulee fiilis, et miks ihmees oon ikinä ees lähteny tänne.
Oli kauheen pimeetä koko ajan ja muutenkaa ei enää innostanu kauheesti mikään.
Joulu ja uusvuos menee iha pimennos, aatelin tammikuun ekoilla viikoilla et vitsi millon tulee uusvuos ja sit tajusin, et ei helvetti se meni jo :D
Mut nyt taas voi sanoo, et elämä hymyilee.
Oon saanu täällä niin paljo mahollisuuksia, mitä en ois raahessa ikinä saanu. Oon käyny koekuvauksis, castingeis, teattereis ja kaikes sellasessa mistä oon vaan haaveillu. Oon löytäny sellasen koulun mikä avaa mulle sellasia ovia, mitä raahen lukio ei ois ikinä tehny.
Puolessa vuodessa on tapahtunu niin paljon, että en voi vieläkää ees tajuta!
Niin paljo positiivisia asioita ja huonojaki, mutta ilman näitä en ois se Erika joka oon nyt.
Oon kasvannu tän aikana niin paljo henkisesti ja oppinu virheistä, etten tuu ikinä toistaan niitä.
Musta on taas tullu se vahva ihminen.
Mä niin rakastan taas kävellä tuolla tohinassa ja nauttia siitä, mitä mä nään.
Matkustaa ratikoilla, busseilla, metroilla ja junilla!
Ois niin outoo taas pyöräillä vaikka kouluun :D
Näitä kahta kaupunkia, raahee ja helsinkii, ei voi ees verrata oikeen.
Nää on ku kaks toista todellisuutta.
Raaheen tullessa täytyy asennoitua siihen pienen kaupungin menoon, kuunnella sitä ku ihmiset dissaa toisia ja tietää susta kaiken.
Tänne ku tuut, sun täytyy taas palata siihen vilkkaan kaupungin elämään, missä on kiire ratikoihin, metroihin ja juniin.
Et voi seisoo paikallaan kampissa ruuhka-aikana ko sut tallotaa varmaa alle.
On niinku reissais kahen eri maailman välillä viikonloppusin ja viikkosin.
Mut tää sopii mulle ja tästä mä tykkään.
Musta tää on huippuu!
 |
| Mä todellaki ootan innolla mitä tää kevät ja kesä tuo tullessaan! hihii :) |
